Asuminen

Miten tekisimme asumisesta yhteisöllisempää?

February 23, 2016

Blog

Laura Kähkölä kävi kaukana nähdäkseen lähelle. Reissu Intiaan opetti katsomaan myös suomalaista yhteisöllisyyttä uusista kulmista.

Viiden viikon irtiotto talvesta Intiassa palmujen alla on takanapäin ja töihin on taas ollut mukava tarttua riippumatossa loikoilun jälkeen.

Intia on äärimmäisyyksien maa ja mietin reissun lähestyessä loppuaan, mitä muuta oppia voin kaikesta reissussa kokemastani ja näkemästäni ammentaa, kuin sen, että junat nyt vain ovat aina myöhässä, jos niillä kulkee 1,25 miljardia ihmistä.

Kaoottisen ja vähän hullunkin maan arjessa on monilla tavoilla vahvasti läsnä yhteisöllisyys. Yhteisöllisyys on myös itselleni tärkeää ja siksi arvostan tätä piirrettä intialaisessa elämäntavassa suuresti.

Jos bussista hajoaa rengas keskellä Mumbain ja Margaon välistä vuoristotietä, löytyy lähimmästä pienestä kylästä varmasti vähintään yksi ihminen, jolta löytyy tilalle sopiva rengas. Toinen tuo paikalle tunkin, kolmas rengasraudan ja neljä muuta auttaa uuden renkaan vaihdossa ja vanhan renkaan pois viemisessä. Tämän lisäksi vähintään kymmenen ihmistä on paikan päällä tarkkailemassa ja neuvomassa. Jokainen näistä ihmisistä uhraa hetken omaa aikaansa, jotta bussilastillinen täysin tuntemattomia ihmisiä pääsee jatkamaan matkaa kohti palmuja ja hiekkarantoja.

Intialaista yhteisöllisyyttä ei voi kuvitella Suomeen – vai voiko?

Viikko ennen kotiinlähtöä tein pehmeää laskua Suomeen selailemalla uutisia lumikaaoksesta. Useassa eli mediassa oli jaettu Timo Riitamaan ottamaa kuvaa suomalaisten vaatimasta omasta tilasta bussipysäkillä – jopa lumimyrskyn keskellä. Kuvan näkemisen jälkeen ajatus suomalaisista yhteisöllisenä kansana tuntuu kovin kaukaiselta.

Facebookia eteenpäin selatessani törmäsin Kallio-ryhmässä postaukseen, jossa pariskunta kertoi lapioineensa kevyenä treeninä omansa lisäksi myös ympäröivät autot lumikinoksen alta ja kannusti kanssakalliolaisia toimimaan hyvän mielen jakamisen nimissä samoin. Postaus oli kerännyt paljon tykkäyksiä, sekä lupauksia laittaa hyvä kiertämään.

Löysin uutisen myös siitä, kuinka nuorten jääkiekon mm-kullan jälkeen suuri joukko ihmisiä kunnioitti voittoa kerääntymällä -18 asteen pakkasessa Kauppatorille ja vähentämällä vaatteita. Nekin, jotka eivät päässeet paikalle, pitivät toimintaa toki täysin luonnollisena. Näiden kahden jutun jälkeen on usko suomalaisten kykyyn toimia yhteisöllisesti taas herätetty.

Myös rakennusalalla yhteisöllisyys on tuntunut viime aikoina nousseen otsikoihin mm. ryhmärakentamisen muodossa.  Ryhmärakentaminen mahdollistaa sen, että saman henkiset ihmiset voivat ensin muodostaa yhteisön ja vasta tämän jälkeen rakentaa yhteisöllensä sopivan paikan asua.

Yhteisöllisempi asuminen vaatii rohkeaa ideointia ja ennakkoluulotonta kokeilua

Voiko asumisen yhteisöllisyyttä lisätä meidän jo rakennetuissa taloissa asuvien kesken, joita lähtökohtaisesti yhdistää vain sukunimi samassa porrastaulussa ja yhteinen lenkkisaunavuoro? Onko utopistista ajatella, että katselen joskus mm-lätkää alakerran Jarmon ja C-portaan Liisan kanssa eväinä itse tehty pizza ja punaviini? Oregano ja basilika on poimittu puolityhjälle ullakolle putkiremontin yhteydessä rakennetusta yhteisestä kasvihuoneesta ja kellarin tarpeettomaksi jäänyt puhelinjakamo on muutettu viinikellariksi.

Ainutta meitä yhdistävää tekijää – taloa, jossa asumme – täytyy muuttaa sellaiseksi, että se kannustaa yhteisöllisyyteen. Lähtökohdat ovat aika haasteelliset. Kymmeniä tai jopa satoja eri ihmisiä, joilla jokaisella on yksilöllinen mielipide siitä, millaisessa talossa he haluavat asua.

Oikotietä yksilöistä yhteisöksi tuskin on olemassa, mutta hyvä alku on varmasti saattaa ihmiset yhteen keskustelemaan ja ideoimaan siihen kannustavassa ilmapiirissä.

Olen onnellinen siitä, että myös yritys, jossa työskentelen, kokee yhteisöllisyyden ja sen kehittämisen tärkeäksi. Tästä hyvänä esimerkkinä vaikkapa ryhmärakentaminen tai putkiremonttiverstaat.

Mitä hyötyä yhteisöllisyydestä sitten on? Palaan vielä hetkeksi Intiaan. Pääsimme seuraamaan, kuinka kookoksen kuoressa olevasta hennosta kuidusta valmistetaan narua. Narun valmistus ja myyminen on yhden joen varteen kehittyneen kyläyhteisön kantava elinkeino. Jokainen hento kuitu yksittäin oli yhtä heikkoa kuin kuiva heinä. Kun kuidut kiedottiin yhteen, syntyi narua, jota yksikään meidän turistiryhmästä ei saanut katkaistua. Paikallinen opas totesi, että voimme oppia tästä kaksi asiaa:

  1. Kookospähkinän kuoresta voi valmistaa vahvaa narua
  2. Ihmisiin pätee sama kuin naruun. Olemme yksin loppupeleissä melko heikkoja, mutta jos yhdistämme voimamme ja toimimme yhdessä, pystymme ihmeisiin.

Näillä eväillä ja paaaaljon pienemmillä silmäpusseilla kohti kevättä! : )

 

Lue lisää
Tilaa uutiskirjeemme!

Mitä kasvavassa kaupungissa tapahtuu ja miten siellä asutaan?
Kokoamme uutiskirjeeseemme ajankohtaiset mietteet asumisen trendeistä, kaupungin rakentamisesta ja siellä muodostuvista yhteisöistä.

Tilaa uutiskirje nuolta klikkaamalla!